Paperi ja kynä, te ilossa ja surussa mukana kulkevat,
sielunmaisemastani karttaa piirtävät,
minulle tietä näyttävät, puhukaa taas.
Monet tunteeni olen huutanut tai myhäillyt sanoiksi,
sanat uudestaan järjestänyt, kuvaksi koonnut,
samalla itsestäni ja elämästäni oppien.
Teidän avullanne minä suunnistan.

Varsin vähän aikaa sitten olin levoton, tuskaisakin,
tavoittelin elämää, jollaisen tahdoin saada,
en saattanut rauhassa elää sitä, joka minulla oli.
Nyt ei minulta mitään puutu, olen onnellinen.
Uskon meidän kulkevan yhteisiä polkuja,
ja jos elämä jälleen olisi varannut jonkun yllätyksen,
sekin olisi osa minun matkaani, jolla on tarkoitus.
Enkä silti ole mielestäni menettänyt muuta
kuin ahdistukseni ja turhautuneisuuteni.
Elämännälkäni on sammumaton.

Miten minä tähän tyveneen tulin?
Olenhan toki elänyt jonkin aikaa suhteellisen ihmisiksi,
vaikka joku voisi olla siitäkin toista mieltä.
Pitenevät päivät ehkä antavat valoa myös sieluun,
eikä montaa tuntia ole siitäkään, kun lepäsin
iho vasten sinun sileää, lämmintä ihoasi.
Emmekä me koko aikaa levänneet...

Niinkö yksinkertaista se on?
Minusta tuntuu, että näiden rinnalla,
alla, yhteen punoutuneena, syynä ja seurauksena
kulkee meidän välisemme suhteen näkymätön kutoilu.
Mitä siellä kummallakin tapahtuu, on kaunista, hyvää
ja paljon enemmän kuin minä voisin ohjailla.
Sitä minun tarvitsee vain havainnoida ja elää.

On asioita, joihin voin ja joihin minun pitää vaikuttaa,
ja ne muovaavat sitä näkymätöntä maailmaa,
joka on minulle se todellisempi todellisuus,
elämän tarkoitus. Tahdon tehdä elämän oppitunneilla
oman osani. Enempää en pysty, vähempi ei riitä.