Takana paljon kipeitä, yksinäisiä öitä ja aamuja,
saapumisia tyhjään asuntoon kuin eristysselliin,
harhailua päämäärättömästi, itseä ja elämää paeten.
Tunnetta, että minusta puuttuu osa. Kuten puuttuikin.
Jalat.

Pimeässä ja hiljaisuudessa ne kasvoivat paikoilleen.
Niillä on keski-ikäisen miehen jo hyvä seistä,
kävellä omaan kotiin, kulkea maailmalla.
Kulkea yksin, ja yhdessä hänen kanssaan,
jonka näkymätön kädenjälki säilyy otsassani,
enää vain hiusten paetessa ohimoilta.
Niiltä reisiin hankautuneilta.