Ei meillä pelkoa haikarasta,
ei tarvitse varoa vahinkolasta.

Toivottu vesseli aktin katkas:
"Äiti, multa lähti hammas"!

Nauraen peittoon kiedoit varren,
hoidit kuntoon pikkuisen,
ja pian jo taas toisen.

Sinä sait niin kauan, aivan liian kauan,
ja aivan liian paljosta vastata aivan yksin.
Teit ratkaisuja, ja jätit niitä tekemättä,
aina oman itsesi varassa, ilman tukea.

Opit varomaan neuvoja ja ehdotusten tekijöitä,
jotka pitivät sinua tyhmänä tai ajoivat omaa etuaan.
Siinä ropisivat tosiystävien ja läheistenkin sanat
kuin vesi hanhen selästä, vailla mitään vaikutusta.

Mutta itsekunnioituksesta kannattaa maksaa,
varsinkin kun muu kunnioitus on pitkään ollut kortilla.

Olen asunut kodeissa, joissa puheeni
olivat vain vesipisaroita hanhen selkään.
Keskenkasvuisena tarvitsin jotain niin paljon,
että sopeuduin siihen, mielestäni välttämättömään.

Nyt miehenä en enää tarvitse toisilta niin paljon,
ja olen vuosikymmenet saanut palkkaakin
neuvojen antamisesta ja ehdotusten tekemisestä.

Kunhan minua katsoo aamulla kylpyhuoneen peilistä
aivan tavallinen mies, eikä almuja aneleva hiiri,
niin minulla on asiat hyvässä jamassa.

Itsekunnioituksesta kannattaa maksaa.

Perhe-elämän pitäisi kuitenkin olla
myös toinen toistaan kunnioittavaa
ja toiseen luottavaa vuorovaikutusta.

Minä en osaa enkä tahdo itselleni tärkeissä asioissa
olla vaiti, mitkä minusta olisivat hyviä ratkaisuja,
etkä sinä voi antaa niiden vaikuttaa päätöksiisi,
joiden tekemisestä ja joista kiinnipitämisestä
niin kovin pitkään jouduit imemään voimaa
yksinäiseen elämääsi.

Olemme me kuitenkin jo syvästi kohdanneet,
vaikka tuskin näissä asioissa paljoakaan muututaan,
ainakaan kovin nopeasti.

Tosiasioiden myöntäminen on viisauden alku.

Kun asiat viimein löytävät paikkansa,
vaikka erilaisetkin, kuin joskus olisi toivonut,
tuo se elämään selkeyttä ja mielenrauhaa.

Tähän asti, vaan ei pitemmälle,
ei ainakaan pitkään, pitkään aikaan.

Ei perustelemalla, ei tyrkyttämällä,
ei kärsivällisesti vinkuen,
eikä kärsimättömänä asioita jouduttaen.

Ei painostaen toista johonkin,
mihin tämä ei halua ryhtyä,
eikä omaa itsekunnioitusta menettäen.

Jaetaan ne asiat ja hetket,
jotka molemmista tuntuvat yhteisiltä,
mutta pysytään aikuisina, ilman riippuvuuksia.

Toisiimme.

Valokuvia vain
mistä niitä riittää
kuuden vuoden takaa?

Tarpeeksi siitä sain
paperisilppuri kiittää
elämä uudet kortit jakaa.

Kahdet avaimet sinulla on, oviin,
joiden takana on jonkun koti.
Kolmansia odotat, siihen omaasi.

Kuinka kiihkeästi niitä kaipaat,
paljonko teet ne saadaksesi,
suostutko kompromisseihin,
miten ristiriitaiset ovat tunteesi?

Varmaan kuitenkin vartoessasi
valitset kahdesta pahasta pienemmän?