Aikuisiahan me molemmat jo olemme,

kukista ja mehiläisistäkin

jo vuosikymmeniä tienneet,

sen molemmista puolista,

siitä kauniista, ja myös satuttavasta.

Omat virheemme takana,

elämä viisaampana edessä.

 

Ei tuntunut kovin hienolta

menneisyyttäni sinulle avata,

mutta niin me päätimme elää.

Hyväksyen otit sen vastaan

vaikket samassa mitassa tuonutkaan

omaa polkuasi näkyviin.

Niinkin me sovimme;

ei ole pakko, jos ei haluu,

ja jos ei se toiselle kuulu.

 

Viikko sitten iski tajuntaani

melkoisella voimalla ajatus;

olitko yli neljännesvuosisadan

vieläkin parempi vaimo kuin luulin,

hänelle, joka ei sitä osannut arvostaa?

Ja sen myötä myös entistäkin suurempi vastuu,

että osaisin vaalia sitä kauneutta,

mitä en ennen sinua ollut kohdannut,

ja jonka nyt olen saanut elämääni.